Muistolaatta Tolvajärven taistelussa kaatuneille

Laatokan Karjalassa entisen Korpiselän pitäjän Tolvajärvellä paljastettiin 7. lokakuuta 2011 muistolaatta Tolvajärven taistelussa 12.12.1939 kaatuneille.

Muistolaatta Tolvajärven taistelussa kaatuneille

Laatta kiinnitettiin Tolvajärven harjulla sijanneen matkailumajan kivijalkaan.

Aloitteen muistolaatasta teki kolmisen vuotta sitten Pajarin Poikien Perinneyhdistyksen silloinen puheenjohtaja, vuoden 2009 tammikuussa edesmennyt Kari Turpeinen.

Paljastuspuhe, Harri Virtapohja; vierellä
A. O. Pajarin tytär Helena Turpeinen

Hanketta tuki taloudellisesti Maanpuolustuskorkeakoulun perinneyhdistys.

Muistolaatan paljastustilaisuudessa oli pieni joukko Tolvajärven taistelujen perinnetoimikunnan, Pajarin Poikien Perinneyhdistyksen ja Korpiselkä-seuran edustajia.

Laatan paljastuspuheen piti Pajarin Poikien Perinneyhdistyksen puheenjohtaja, eversti evp Harri Virtapohja Kangasalta.

Muistopalveluksen Tolväjärvellä kaatuneiden sieluille suoritti Isä Vesa Takala, Itä-Suomen sotilasläänin pappi.

Muistopalvelus Tolvajärvellä kaatuneiden sieluille,
Isä Vesa Takala.
Ensimmäinen torjuntavoitto

Tolvajärvellä saavutettiin 12. joulukuuta 1939 everstiluutnantti A. O. Pajarin johdolla talvisodan ensimmäinen torjuntavoitto. Taistelujoukon ytimen muodosti pohjoishämäläinen Jalkaväkirykmentti 16. Tolvajärven voiton jälkeen Pajarin johtama Osasto Pajari työnsi seuraavien runsaan kahden viikon aikana rajusti taistellen vastapuolet joukot useita kymmeniä kilometrejä taakse päin Aittojoelle, jonne rintama pysähtyi talvisodan loppuun asti.

Ennen Tolvajärven taistelua vihollisjoukot olivat runsaan viikon aikana edenneet kuusikymmentä kilometriä vanhalta rajalta länteen päin. Mikäli vihollinen olisi päässyt jatkamaan, olisi se sivustasta aiheuttanut vakavan uhan Kannaksella taisteleville suomalaisjoukoille. Tolvajärven torjuntavoitto antoi Suomen armeijalle uskoa, että pienikin maa pystyy menestyksellisesti puolustautumaan suurvalta-armeijaa vastaan.

Taistelu kauniissa maisemassa

Korpiselän kirkonkylä sijaitsi Tuupovaaran kohdalla nykyisen rajan pinnassa ja Tolvajärven kylä siitä noin 30 kilometriä itään päin. Välillä olivat Tsokin ja Kokkarin kylät. Nyt nämä kaikki kylät, ovat autioina.

Rakennukset siirrettiin vuosikymmeniä sitten muualle Venäjällä. Tolvajärven monipolvinen harjualue ympäröivine vesistöineen oli yksi Suomen kauneimpia maisemia.

Ennen talvisodan syttymistä loppuvuodesta 1939 harjun korkeimmalle kohdalle valmistui Suomen Matkailuyhdistyksen matkailumaja, osin kolmikerroksinen puurakennus, jonka alin kerros oli kivestä. Vahvasti miehitetyn ja lujasti aseistetun majan valtaaminen ei ollut helppo tehtävä.

Tolvajärven matkailumaja syksyllä 1939. Kuva: Pyykkösen kokoelma

Matkailumajan valtauksen sai tehtäväkseen res. luutn. Martti Siukosaaren johtama JR 16:n 6. komppania. Taistelupäivän iltana Siukosaari kirjoitti päiväkirjaansa mm.: Jatkoimme siis hyökkäystä vihollisen kovassa tykistö- ja kk-tulessa sekä saimme matkailumajan näkyviimme. Pääsimme aivan matkailumajan rinteeseen, mutta kiivaassa ryssän tykki- ja kk-tulessa hyökkäys tyrehtyi ja res. luutn. Heinivahon käskystä vetäydyimme n. 200 m takaisin hiekkakuoppien suojaan hyökkäyksen uudelleenjärjestelyä varten. Tällöin oli kello n. 12.00.

Noin 1,5 tunnin kuluttua teimme uuden yrityksen majalle ja pääsimme aivan majan rinteeseen ja siitä vihdoin seinustallekin. Käsikranaatteja heittelimme ikkunoista sisään, mutta yläkerrassa oli ryssä edelleenkin. N. klo 16 sain käskyn koota komppania tielle. N. klo 16.30 toi patl. adj. vänr. Pikkola minulle käskyn, että komppanian oli puhdistettava maja. Ehdotin majan polttamista säästyäksemme uusilta tappioilta. Majuri Paloheimo, joka oli silloin ilmestynyt paikalle, ei sitä antanut tehdä. Annoin majan puhdistamisen IV joukkueen (vänr. Oinas) tehtäväksi. Vänr. Tiitola pyysi päästä myös mukaan. Joukkue suoritti hyvin tehtävänsä eikä tappioita tullut. Maja oli puhdistettu n. klo 18 lopullisesti. Vankeja saimme 28 ja sotasaalis muutenkin suuri, mm. 18 konekivääriä, kasikranaatteja ja kiv. patruunoita valtava määrä.

Matkailumajan kivijalka tänään. Maja tuhoutui
jatkosodan loppuvaiheessa.

Tolvajärven taistelussa suomalaiset joukot käsittivät JR 16:n lisäksi neljä erillispataljoonaa ja patteriston, yhteensä noin 4 000 miestä ja neuvostojoukoilla oli yksi divisioona eli 20 000 miestä. Tolvajärven suunnan taistelut olivat molemmille osapuolille raskaat. Suomalaisten tappiot joulukuun alkupäivistä jouluun olivat 630 kaatunutta ja runsaat 1 300 haavoittunutta sekä vastapuolen tappiot 5 000-6 000 kaatunutta ja paljon kadonneita ja haavoittuneita.

Pajarin Poikien Perinneyhdistyksen jäsenet paljastetun muistolaatan vierellä. Vasemmalta pj Harri Virtapohja, varapj Markku Rauhalahti, kunniapj Helena Turpeinen (Pajarin tytär), Timo Siukosaari ja Reino Isotalo. Kuva: Vesa Takala.

Tolvajärven matkailumajan kivijalkaan kiinnitetyn muistolaatassa on teksti: Tolvajärven taistelussa 12.12.1939 kaatuneiden muistoksi sekä sama venäjäksi. Se päivä vaati raskaat uhrit. Tämä on myös nähtävissä Pohjois-Hämeen kirkkomaiden sankarihaudoilla.

Markku Rauhalahti

Rajalle – Sydän-Hämeen miesten matka Jatkosotaan

Pajarin Poikien Perinneyhdistyksen matka 29­–31.7.2011

Pajarin Poikien Perinneyhdistys teki heinäkuun lopulla perinnematkan, jolla seurattiin JR 27:n reittiä Hämeestä itärajalle.

Kävimme Kallislahden asemalla ja kuljimme moottorialuksella Pihlajalahdesta Särkilahteen samaa reittiä kuin rykmenttikin kesällä 1941.

Rautjärven Miettilässä ja Purnujärvellä tutustuimme maastoihin, joissa hämäläisrykmentti oli puolustusasemissa ja josta se heinäkuun lopussa 1941 lähti hyökkäämään.

Vilkon kylässä kävimme rajavartijan ohjauksessa rajapaalulla juuri siinä, josta isämme ja isoisämme lähtivät yli rajan valtaamaan takaisin Talvisodan rauhansopimuksessa menetettyjä alueita.

Perinnematkalla tutustuimme Imatran Immolassa paikkoihin, missä marsalkka Mannerheim 4. kesäkuuta 1942 otti 75-vuotispäivänään vastaan Hitlerin onnittelut sekä mistä saksalainen Kuhlmeyn lentorykmentti kesä-heinäkuun vaihteessa 1944 teki ratkaisevan tärkeät hyökkäyslentonsa Tali-Ihantalan maisemiin.

Luumäen Hietamiehen kylässä palattiin ajassa vielä muutama vuosi taakse päin ja käytiin pohjoishämäläisten Talvisodan JR 16:n kokoontumispaikoilla.

Sieltä miehemme lähtivät joulukuun 1939 alussa pikakomennuksella kohti Tolvajärveä, jossa he olivat mukana toteuttamassa Talvisodan ensimmäistä torjuntavoittoa 12. joulukuuta 1939.

Se torjuntavoitto antoi Suomen armeijalle uskoa siihen, että pienikin maa voi puolustautua jättimäistä vihollista vastaan, kun yksimielisinä taistellaan oman isänmaan vapauden puolesta.

Menomatkalla poikettiin A. O. Pajarin syntymäpitäjässä Asikkalassa ja ryhmäkuva otettiin kirkonmäellä muistomerkillä.
Kangasalan asemalta Rautjärvelle ja sieltä taistellen kohti Rajajokea

Pohjois-Hämeen suojeluskuntapiirin alueen asekuntoiset miehet saivat 18. kesäkuuta 1941 kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Nämä harjoitukset olivat alkua yli kolme vuotta kestäneelle sotataipaleelle. Jatkosota alkoi kesällä 1941, seitsemänkymmentä vuotta sitten.

Pohjois-Hämeessä perustettiin Jalkaväkirykmentti 27 ja sen komentajaksi tuli suojeluskuntapiirin päällikkö everstiluutnantti Lauri Haanterä. Rykmentti kuului eversti Aaro Olavi Pajarin johtamaan 18. Divisioonaan ja se koottiin Kangasalan, Sahalahden ja Kuhmalahden sekä näiden pohjoispuolella olevien pitäjien miehistä. Joukot aseineen, varusteineen ja hevosineen kuormattiin juniin Kangasalan, Oriveden ja Mäntän asemilla. Matka itään kohti Talvisodan rauhan rajaa alkoi. Monelle lähtö oli viimeinen.

Kallislahden asemalla

Pajarin divisioona purettiin junista Kallislahden asemalla lähellä Savonlinnaa; Siitä marssittiin seitsemän kilometrin matka Pihlajaveden rantaan Pihlajalahteen, josta jatkettiin vesitiekuljetuksella edelleen itään päin. Kuljetusvälineinä olivat puutavarayhtiöiden hinaajat ja proomut.

Joukkojen ja hevosten kuormausta proomuihin Pihlajalahdessa kesäkuussa 1941.
Pihlajalahden laituri kesällä 2011, nykyisinkin puutavaran lastauspaikkana.

Viiden tunnin seilaamisen jälkeen oltiin noin 50 kilometriä idempänä Punkaharjun Särkilahden Puhakanlahdessa. Vesitse vietiin koko divisioonan väki (15 000 miestä) ja kalusto lukuun ottamatta tykkejä, jotka kuljetettiin maitse Sulkavan kautta.

Puhakanlahdesta marssittiin viitisenkymmentä kilometriä rajan pintaan Rautjärven Miettilään. Siellä joukot ryhmittyivät puolustukseen, olihan vihollisen hyökkäyksen vaara mitä ilmeisin. Everstiluutantti Haanterän hämäläisrykmentin puolustuskaista oli noin 12 kilometrin levyinen.

Perinneyhdistyksen ryhmä matkasi 18.Divisioonan reittiä seuraten halki Pihlajaveden.

Puolustuksesta hyökkäykseen

Tiedustelupartioiden retket ”naapurin” puolelle aloitettiin välittömästi, kun oli saavuttu Miettilään, ja ne tuottivatkin erittäin tärkeää tietoa vastapuolen joukoista ja tukikohdista. Heti rajan takana oli vahvasti linnoitettuja tukikohtia, sotilasosastojen ryhmityksiä ja tykistöasemia. Kaikki viittasi siihen, että kohta olisi jotain tapahtumassa.

Matkalaiset saavuttivat rajamiesten valvonnassa rajapaalun Miettilän Vilkon kylässä.

Rautjärvellä oltiin siis puolustusryhmityksessä, mutta samalla valmisteltiin mahdollista hyökkäystäkin. Kun Neuvostoliitto 25. kesäkuuta 1941 pommitti rajusti Suomen kaupunkeja, tasavallan presidentti Risto Ryti ilmoitti kansalaisille, että Suomi on taas joutunut sotaan. Pajarin divisioona oli kuitenkin vielä koko heinäkuun puolustusasemissa Rautjärvellä. Hyökkäysvalmisteluja toki jatkettiin. Hyökkäyssuunnitelma oli divisioonan komentaja Pajarin, rykmentin komentaja Haanterän ja patteriston komentaja Niemen käsialaa.

Tuli avattiin 31. heinäkuuta kello 12.12. Pajari oli hieman soveltanut ylempää tullutta käskyä ja määritellyt kellonajaksi samat lukemat kuin Talvisodan Tolvajärven torjuntavoiton päivämäärä eli 12. 12. 1939. Kärjessä hyökkäävä Haanterän rykmentin III pataljoona ja kohta sitä seuraavat rykmentin muut pataljoonat kohtasivat kovaa vastarintaa rajan pinnassa olevassa vahvasti linnoitetussa Peusanmäessä. Vastarinta kuitenkin murrettiin ja hyökkäys kohti vanhaa rajaa pääsi jatkumaan. Suomalaisjoukkojen kärkirykmenttinä halki Kannaksen toimi menestyksellisesti JR 27, jossa siis taistelivat myös Kuhmalahden, Sahalahden ja Kangasalan miehet. Syyskuun ensimmäisen viikon jälkeen oltiin vanhalla rajalla ja hieman sen toisellakin puolella. Siihen hyökkäys pysäytettiin. Alkoi asemasotavaihe, jota kesti lähes kolme vuotta aina kesäkuuhun 1944 asti.

Kuuden viikon aikana oli edetty noin 200 kilometrin matka. Pajarin komentama 12. divisioona ja sen kärkirykmentti JR 27 kävivät tuona aikana monia rajuja taisteluita. Ne taistelut vaativat myös raskaat uhrinsa. Noin 3 000 miehen suuruisen rykmentin tappiot olivat hyökkäysvaiheen aikana 277 kaatunutta ja 876 haavoittunutta.

Marsalkan kiitokset

Kun hyökkäys halki Karjalan kannaksen oli ohi, ylipäällikkö marsalkka Mannerheim kiitti Pajarin divisioonaa menestyksellistä taisteluista sanoen:

Nämä ovat saavutuksia, joita vain harvoin sodassa saavutetaan. Välittäkää kiitokseni eversti Pajarille ja hänen urhoollisille joukoilleen suurenmoisista ja loistavista saavutuksista”.

Marsalkan ääni värähti ja kyynel kohosi hänen silmäkulmaansa. Sotapäällikön kiitos tuli varmasti sydämestä.

Paluumatkalla Luumäellä
Paluumatkalla poikkesimme Luumäen Hietamiehen kylässä, jossa JR 16 oli talvisodan alkaessa reservissä. Juhani Kivelä isänsä Eero Kivelän komppanian rakentamilla panssariesteillä.
Pajarin poikien jälkeläisiä Luumäellä. Oikealta Timo Siukosaari (synt. Orivesi), Markku Rauhalahti (Kuhmalahti), Marita Laurio o.s. Mäkinen (Sahalahti) ja Timo Salonen (Kuhmalahti).

Kuvat ja teksti: Markku Rauhalahti